Ylevä aloitus.
Arvasittekin varmaan, että nyt tulee "mutta". Kevään korvalla alkoi näkyä haalareita. Siis semmoisia trikoisia arkihaalareita ja ohuemmasta kankaasta ommeltuja juhlahaalareita, hihoilla ja ilman. Täytyy saada! Must-have! Ja eikun etsimään. Nettikauppaan, hop, ja hakusanalla "naisten haalarit" löytyi noin kahdeksankymmentä erilaista. Mutta kun yksikään ei kelvannut! Yksi oli liian kallis, toisessa liian leveät lahkeet. Kolmas taas väärää materiaalia. Sitten piti lähteä oikeaan vaatekauppaan. Katastrofi. Nansolla oli kaunis musta trikoinen, mutta se maksoi liikaa. Sitten olivat toisessa ketjuliikkeessä ympänneet muuten täydellisen kauniiseen haalariin jonkun onnettoman frillan eteen, hyvänen aika! Miksi, tekisi mieli vaatesuunnittelijaraasulta kysyä.
Ostoksilla käyminen on kauhean hauskaa silloin, jos on a) rahaa b) aikaa c) ei etsi mitään tiettyä. Mutta nyt olin mielessäni hahmotellut, minkälaisen haalarin haluan, ja totta vieköön ei sellaista tahtonut löytyä. Eikä loppujen lopuksikaan löytynyt. Työkaverin vihjeellä löysin ihan istuvan ja käyttökelpoisen, mutta se on vähäsen juhlava - eikä trikoinen laisinkaan. Mutta saa kelvata.
Haalarin yksi ja ainoa huono puoli on vessassa käymisen hankaluus. Tuli vähän kultainen nuoruus mieleen - bodyt olivat muotia ja lyön veikkaa, että jos internet olisi keksitty jo tuolloin, niin humalaisen teinin yritys napittaa haarakappaletta kiinni vessassa käynnin jälkeen
olisi saanut monta klikkausta YouTubessa. Baarin vessakubiikkelin lukon on syytä toimia, kannatta tuplatsekata, ettei käy nolosti.
