Jos jompikumpi teistä, joka tätä blogia säännöllisesti lukee on ollut tarkkana, olette huomanneet, että olen minimalismin ystävä. Kitsas krumeluureissani ja kimalluksessa. Mutta asuu se minimalistin sisuksissakin pieni koruharakka, joka tykkää blingblingahtaa joskus ja varovaisesti ripotella päälleen kultapölyä. Ja nyt, kun kerrankin oli lupa vetää överit, niin menin päättäväisenä kauppaan ja ajattelin, että nyt satakuntalainen vaatimattomuus nurkkaan ja kunnon kiiltoa ja strassia ja mitä näitä nyt on.
Sijoitin 19 euroa erään ketjuliikkeen läpinäkyvän pitsipuseroon (ajatuksena TIETENKIN pukea alle toppi). Kassalla hiukan nikottelin, että tässäkö nyt ihan pitsiseen puseroon aiotaan sonnustautua, että kehtaako sitä nyt heittäytyä näin juhlavaksi, kun ei ole kumminkaan Nobel-juhlat kyseessä.
Yksi lempijuhlavaatteistani on gobeliinikankainen Marnin puolihame, oikein kellohelmainen ja nätti kuin mikä, on kultaa ja violettia siinä. Sokeana hetkenäni kuvittelin, että pue uuden pitsipuseroni se pariksi. Arvatkaa, kykeninkö. Hetkeä ennen vieraiden saapumista vaihdoin hameeni seuraksi äärestä yksinkertaisen mustan topin. Satakuntalainen vaatimattomus minussa nosti ruman päänsä.
Siellä se on kaapissa yltiöjuhlava pitsitoppi, varmaan tuntee olevansa överi siellä vajariminimalistivaatekappaleiden parissa. Mutta koska yhdisteleminen on kaiken alku ja loppu, ajattelin jonain hetkenä pukea sen miestenhousujen ja Lontoosta hankkimani kirpputoriliituraidan kanssa. Kesyttää liian glamourin. Niitä Nobel-juhlia odotellessa.
P.S. Juhlat oli oikein hauskat. Ja varmasti olisi ollut hiostava se pitsi, eikö vain!
Menettelee kera farkkujenkin.
Hatuke.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti