Tämä blogi syntyi kahden tekijän yhteisvaikutuksesta. Pidän kirjoittamisesta. Se oli ensimmäinen vaikutin.
Toinen oli tunne, jota kuvaa suomalaiskansallinen, monikäyttöinen ja v-alkuinen sana, jota vain luontainen fiksuuteni estää käyttämästä tässä. Olen, katsokaas, kävelevä, puhuva oksymoroni. Olen yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut feministi-ihminen, ja lisäksi innostunut visuaalisista vírikkeistä. Toisin sanoen, kyllä, olen turhamainen. Tykkään koruista ja meikeistä ja mekoista ja muodista ja what-not, ja jossain takaraivossani on kummallinen tikka nakuttamassa, että niin ei saa olla. Jos yrittää olla vaikka poliitiikassa uskottava naisihminen, ei voi olla turhamainen, eihän? Myöntäkää vain, että jossain se tikka teidänkin ajatustenne takalautaa nakuttaa! Että jos on kiinnostunut hameenhelman pituudesta ja sen semmoisesta, niin ei totta vie voi olla feministi, poliitikko tai ei ainakaan semmoisena pärjää. Niin, se vanha vitsi rintaliivien polttamisesta ja telaketjufeministeistä, blaablaa, luulitteko, että se on historiaa? Ei ole, kultaset, vastakkainasettelun aika ei ole ohi!
Ei se aina helppoa ole. Monet tytöttelyt ja vähättelyt saa kuulla.
Kerskakulutusta ja merkkien palvontaa en harrasta. Minulta ette saa kuulla uusimmista Louis Vuitton -laukuista tai Jimmy Choon kenkien perään hinkuilusta, sen lupaan.
Minussa on jonkin verran satakuntalaista punkkaria, aion taistella vastaan. Tämä Femakonmekko-blogini on häikäilemättömän pinnallinen ja tukan väriä, korkojen korkeutta ja luomivärin uusimpia sävytyksiä käsittelevä narsismin ylistys, josta on turha etsiä mitään syvällistä feminististä agendaa.
Niin vai onko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti