Niin oi, korut. Aina olen tykännyt! Isoista ja hopeisista, muovisista ja vitsikkäistä. Kultaa en kyllä käytä enkä hentoja ja tyttömäisiä, niin, graafista ja krouvia sen olla pitää. Niin kiirusta aamua ei olekaan, etten ehtisi ottaa asuun sopivaa korua vessan seinän korunaulakosta. Mutta huomaattehan, että vain kaulaan tai korviin; vain ranteeseen tai sormiin.
Tämmöisiä betoniin valettuja totuuksia.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Vaihdoin hiusten väriä. Aloin vähitellen huomata, että makuni muotoutui kuin itsestään maskuliinisempaan suuntaan, ja korut jäivät yhä useampina aamuina käyttämättä. Sovitin, katsoin peilistä ja njääh, parempi ilman.
Vaan mistä moinen tulee? Emme elä kuplassa, jostain ne vaikutteet imetään. OK, jos olisin Lady Gaga tai alkaisin yhtäkkiä tykkäämään vaikka eläinkostyymeista arkipäivinä, niin silloin voisin ehkä kehua itseäni originelliksi ja keksineeni koko idean itse. Mutta näin delusionaalinen en ole; jostain olen keksinyt, että läskipohjakengät, kauluspaidat ja koruttomuus ovat nyt taas kivannäköisiä, ihan kuin 16-vuotiaana. Ehkä televisiosta, muotilehdistä ja blogeista lähetetään ajatusta manipuloivia signaaleja, jotka muuttavat mielikuviani ja mieltymyksiäni vaikka kuvittelisinkin, että itse keksin. Mutta näinhän se käy, nykymedian turruttamat muodinorjat; yhtäkkiä farkkuhaalarit tai baseball-takit näyttävät hyviltä ihan joka toisen mielestä, ja silloin edelläkävijät jo kavahtavat.
Ja niin; ei pidä unohtaa salaliittoteoriaa, jonka mukaan markkinavoimathan ne meitä siellä ohjailevat. Uutta rättiä pitää saada myydyksi, eikä ole taloudelliselle kasvulle eduksi, jos jokamirkku ostaa yhden mustan kävelypuvun ja käyttää sitä kymmenen vuotta! Onneksi on kirpputorit...
Ainakin sen olen oppinut, että ei koskaan kannata lukita vastaustaan; ehkä jo ensi kuussa innostun neonväreistä tai sähkönsinisistä mokkahapsusaapikkaista!
Ja yhdistäpä korvikset kunnon kakkuloihin... ei suju enää kuin 80-luvun teiniltä!
VastaaPoista