Haalarihommia

Femakolle tulee erittäin harvoin sellaista oloa, että on ihan pakko saada jokin vaatekappale tai muu esine. Mitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä vähemmän mitään haluan.Tämähän on aika yleinenkin tendenssi tässä postmodernissa yltäkylläisyyden kulttuurissa; yhtäkkiä arvokasta onkin tyhjä tila, avaruus ja minimalismi. Ennustan, että tatuoinneille käy seuraavaksi näin; puhdas, kuvaton iho nousee arvoon arvaamattomaan, kun joka iikalla toimistotyöntekijästä kansakoulun opettajaan on joku perhonen tai jingjang hakattu ihoon.

Ylevä aloitus.

Arvasittekin varmaan, että nyt tulee "mutta". Kevään korvalla alkoi näkyä haalareita. Siis semmoisia trikoisia arkihaalareita ja ohuemmasta kankaasta ommeltuja juhlahaalareita, hihoilla ja ilman. Täytyy saada! Must-have! Ja eikun etsimään. Nettikauppaan, hop, ja hakusanalla "naisten haalarit" löytyi noin kahdeksankymmentä erilaista. Mutta kun yksikään ei kelvannut! Yksi oli liian kallis, toisessa liian leveät lahkeet. Kolmas taas väärää materiaalia. Sitten piti lähteä oikeaan vaatekauppaan. Katastrofi. Nansolla oli kaunis musta trikoinen, mutta se maksoi liikaa. Sitten olivat toisessa ketjuliikkeessä ympänneet muuten täydellisen kauniiseen haalariin jonkun onnettoman frillan eteen, hyvänen aika! Miksi, tekisi mieli vaatesuunnittelijaraasulta kysyä.

Ostoksilla käyminen on kauhean hauskaa silloin, jos on a) rahaa b) aikaa c) ei etsi mitään tiettyä. Mutta nyt olin mielessäni hahmotellut, minkälaisen haalarin haluan, ja totta vieköön ei sellaista tahtonut löytyä. Eikä loppujen lopuksikaan löytynyt. Työkaverin vihjeellä löysin ihan istuvan ja käyttökelpoisen, mutta se on vähäsen juhlava - eikä trikoinen laisinkaan. Mutta saa kelvata.

Haalarin yksi ja ainoa huono puoli on vessassa käymisen hankaluus. Tuli vähän kultainen nuoruus mieleen - bodyt olivat muotia ja lyön veikkaa, että jos internet olisi keksitty jo tuolloin, niin humalaisen teinin yritys napittaa haarakappaletta kiinni vessassa käynnin jälkeen 
olisi saanut monta klikkausta YouTubessa. Baarin vessakubiikkelin lukon on syytä toimia, kannatta tuplatsekata, ettei käy nolosti.

On siis kevät, pistän kiinantossut jalkaan

Eikös se klassikkobiisi noin mennyt?

Kevät tuli Turkuun pääsiäisenä. Kadut ovat kyllä olleet aika kuivat jo kauan, kiitos leudon ja vähälumisen talven, mutta nyt oli hirmu aurinkoista ja fiilis oli semmoinen kepeänhöppänä, että teki mieli aloittaa tennari/ballerina/kiinantossukausi.

Kesään kuuluu siis lättänä kenkävalikoima. Tykkään korkokengistä, siinähän saa koko eukko ihan uudenlaista ryhtiä, kun on kunnon korot. Mutta ongelmana on, että koska kesällä ei hotsita käyttää sukkia ja prinsessanjalkojeni iho on ohutta kuin virsikirjan paperi, niin en voi käyttää kesällä kunnollisia korkokenkiä. Kenkien pitää olla kangasta ja pehmeät. Ja koska minua on siunattu niillä prinsessan jaloilla, joissa on täydellinen holvikaari - ainoita täydellisiä paikkoja minussa muuten - niin pystyn tepastelemaan koko kesän ihan litslätslättänöillä pohjilla.

Ja useimmiten ne ovat kiinantossut. Täydellinen kesäkenkä. Pehmeä, kaunis, sopii kaikkeen, söötti, vähän retro ja vintage eikä kovin monella jalassa (mihin paljastuu syykin myöhemmin tässä blogissa). Englanniksi china flats tai mary janes. En nyt briljeeraa englannin kielen taidoillani itsetarkoituksellisesti, mutta tarvitsen tätä sanastoa ostosreissuillani Lontooseen, missä käyn vähintään kahden vuoden välein täydentämässä samettikenkävalikoimaani kuin Imelda Marcos ikään. Camden Lockin kohdilla on pieni vintagemekkoja ynnä muita myyvä kauppa, josta tossuni ostan kymmenen punnan hinnalla/pari. Ostan yleensä kolmet. Kahdet mustat ja yhdet sammalenvihreät. Niillä pärjään sen pari vuotta ennen seuraavaa täydennysreissua.

Kiinantossumetsästys on saanut jo eeppisiä, etten sanoisi gargantuaalisia mittasuhteita. Nettikeskusteluita seuranneena päättelin, etten ole ainoa kiinantossupuutteessa kituva. Kiina-soppi myi aikoinaan näitä jalkineita - sopuhintaan, vieläpä - mutta liike on lopettanut. Samoin Intian basaari. Villeinä vellovien huhujen mukaan Helsingin Kampissa on kauppa, joka myy niitä. Edes netistä en pikaisella googlauksella löytänyt kunnollisia samettisia china flatseja. Jos joku löytää, linkatkoon ja vinkatkoon välittömästi. Haluaisinkin nyt nostaa kissan pöydälle ja kysyä, että kuinka tyhmiä ne kauppamiehet ovat, kun eivät halua takoa tätä ilmiselvää markkinarakoa? Tarve olisi kova!

Täytyy kai lähteä sinne Camden High Streetin ruuhkaan taas. Ei tässä muu auta.


                                         

Skandinaavityttö ei blingillä koreile

Femakolla oli yhtenä viikonloppuna juhlat. Kutsuin vajaa parikymmentä iloista naisihmistä teemalla "glamuuria ja skumppaa". Aikeena oli vetää vähän överiksi. Että kun ihmisillä on loppujen lopuksi kauhean vähän semmoisia tilaisuuksia, että saa laittaa päälleen oikein juhlavia vetimiä, niinkuin verkkosukkiksia ja paljetteja ja hatukkeita. (Kyllä, hatukkeita. Halusin kirjoittaa sen tähän, koska minusta se on yltiöhauska sana.)

Jos jompikumpi teistä, joka tätä blogia säännöllisesti lukee on ollut tarkkana, olette huomanneet, että olen minimalismin ystävä. Kitsas krumeluureissani ja kimalluksessa. Mutta asuu se minimalistin sisuksissakin pieni koruharakka, joka tykkää blingblingahtaa joskus ja varovaisesti ripotella päälleen kultapölyä. Ja nyt, kun kerrankin oli lupa vetää överit, niin menin päättäväisenä kauppaan ja ajattelin, että nyt satakuntalainen vaatimattomuus nurkkaan ja kunnon kiiltoa ja strassia ja mitä näitä nyt on.

Sijoitin 19 euroa erään ketjuliikkeen läpinäkyvän pitsipuseroon (ajatuksena TIETENKIN pukea alle toppi). Kassalla hiukan nikottelin, että tässäkö nyt ihan pitsiseen puseroon aiotaan sonnustautua, että kehtaako sitä nyt heittäytyä näin juhlavaksi, kun ei ole kumminkaan Nobel-juhlat kyseessä.

Yksi lempijuhlavaatteistani on gobeliinikankainen Marnin puolihame, oikein kellohelmainen ja nätti kuin mikä, on kultaa ja violettia siinä. Sokeana hetkenäni kuvittelin, että pue uuden pitsipuseroni se pariksi. Arvatkaa, kykeninkö. Hetkeä ennen vieraiden saapumista vaihdoin hameeni seuraksi äärestä yksinkertaisen mustan topin. Satakuntalainen vaatimattomus minussa nosti ruman päänsä.

Siellä se on kaapissa yltiöjuhlava pitsitoppi, varmaan tuntee olevansa överi siellä vajariminimalistivaatekappaleiden parissa. Mutta koska yhdisteleminen on kaiken alku ja loppu, ajattelin jonain hetkenä pukea sen miestenhousujen ja Lontoosta  hankkimani kirpputoriliituraidan kanssa. Kesyttää liian glamourin. Niitä Nobel-juhlia odotellessa.

P.S. Juhlat oli oikein hauskat. Ja varmasti olisi ollut hiostava se pitsi, eikö vain!

 

 

Menettelee kera farkkujenkin.

                                                             Hatuke.

Low cut jeans, my ass

Farmarihousut. Tuo entinen maatilatyöntekijän ruumiillista työtä tekevän duunarin vaatekappale, nykyään jokagimulin jokapäivän vaate, toimistolta cocktailkutsujen kautta yökerhoon - vain istuvuus ja väri määräävät sen, onko farkku juhlaa vai arkea. Mikäs siinä. Farkku on yksinkertaisimmassa muodossaan mustan vastine, johon voi yhdistää mitä sattuu. Kätevää.

Femakkokin rrrakastaa farkkuaan. Tummansinisenä, keltaisin tikkauksin. Mustanakin menettelee. Kivipesut ja repaleet ja kukkakuviot - no ei kaikille, mutta joillekuille söpöstelijöille ja nuorikoille. Mutta se, mitä Femakko haluaa maailmalle sanoa, on tämä.

Low cut jeans, my ass.

Sillä sehän se sieltä taas vilkkuu, jos erehtyy ostamaan semmoiset farmarihousut, joita matalavyötäröisiksi sanotaan. Ja kun naisihmisen vartalo ei ole ainakaan toistaiseksi muuttunut rubensiaanisista ajoista siten, että vyötärö olisi alempana kuin ennenkään, niin kehoittaisin kiertämään kaukaa, ellei halua muistuttaa erästäkin Putouksen hahmoa, jolla oli "koko tarakka näkyvissä". Missään nimessä en halua kannustaa naisia itsekritiikin ylettömään käyttöön - jos viihtyy matalavyötäisissä farmareissa, niin antaa vatsan kaikin mokomin röllöttää valtoimenaan ja rakkaudenkahvojen höröttää kuin Kaj Kunnaksen korvien konsanaan - mutta kun ne on mahdottoman epämukavat!

Painavat navan alta ja lantiosta. Aina saa olla kiskomassa ylös, jos ihminen istuu tai nousee. Jos työskentelee alalla, joka käsittää muuta kuin seisoskelua, kuten kykkimistä alkuopetusikäisten seurassa, niin ei ole kiva, ei. (Eräs kollegani voisi kertoa tästä enemmänkin, mutta olkoon nyt.)

Niinpä farkkuja ostaessa tsekkaan aina, että vetoketju on pidempi kuin viisisenttinen. Mutta ei sitten taas mikään kahden vaaksan mittainen, koska jollain kummallisella tavalla sekään ei ole pukeva. Tarkkaa touhua!

Ja kyllä kiitos, tiedän, että on olemassa muitakin kuin Kate Moss, jolla koko kroppa kainaloista alaspäin on kapeaa vyötäröä, niitä joille ajatus housunkauluksen päälle putoavasta vatsaröllykäisestä on täysin vieras. Naisvartaloiden moninaisuus vaatii variantteja myös farkkumalleilta. Onneksi nykyään sitä valikoimaa on jo varsin paljon - kaikille kun ei sovi ne samat Levi´s viisnollaykköset, kuten joskus ilmeisesti kuviteltiin.

Vielä yhden asian Femakko haluaa farkkuasiasta sanoa. Miten ihmeessä me kaikki hurahdettiin bootcut-housuihin not-so-long-ago? Miten ihmeessä?

 

 

Liian matalat.

                           
                          Liian korkeat.

 

Aika sopivat.

Onko sinullakin kompatibiliteettitaju?

Femakolla on kummallinen, joskus yliluonnollista hipova aisti, nimittäin mittasuhdeaisti, lontooksi "proportions sense" - ja kiitos kyllä, ihan itse olen keksinyt termin. Toinen sana voisi olla kompatibiliteettitaju... äh, sanottakoon siis muotiaisti. Se potkaisee itsensä ineen - suokaa taasen anteeksi anglismi - aamuisin, kun olen valinnut jonkin osan asustani, esimerkiksi housut. Sanottakoon, että valitsin mustat, istuvat housut, joissa on vajaamittaiset lahkeet. Aamutoimiani helpottaa kovasti, kun mittasuhdeaisti alkaa toimia. Se on selkärangassa. Valitsen matalat miestenkengät - "broguet" - ja aika istuvan, ei kittanan mustavalkoraidallisen poolopaidan, ajattelematta yhtään. Vielä yksinkertaisen nappikorvikset. Voilá ja hey presto - valmista tuli ja työläinen matkaan.

Jos alan ajatella tarkemmin, miksi valitsin asun loput elementit juuri niin kuin tein, huomaan noudattavani alitajuisia kaavoja. Kas näin. Vajaamittaiset lahkeet vaativat matalat kengät. Tiukat housut - vähän löysempi paita. Pitkät lahkeet, erityisesti leveät - aina korot. Leveä hame - aina korot, kapea hame - myös matalat kengät käyvät. Iso, telttamainen yläosa - aina superkapeat lahkeet tai leggarit. Ja herra isä, ei KOSKAAN sinistä ja ruskeaa samaan asuun! Ei KOSKAAN sekä isoja korviksia että isoa kaulakorua! Jos on iso kaulahuivi, niin topin pitää olla niukantiukka. Ja jos nyt ollaan rehellisiä, niin vaikka Femakko kannustaa naisia rehevyyteen elämän kaikilla saroilla, niin tiukat stretch-housut ja pinkeä paita eivät näyttäneet hyviltä Jerry Hallinkaan päällä kultaisella 80-luvulla.

Myös tietyt materiaalit sopivat yhteen. Ei kahta kiiltävää matskua yhtaikaa ylä- ja alaosaan. Pörröisen mohairin kanssa mattaa ja sileää.

Onpas rajoittunutta, te sanotte. Välillä olen katsonut jostain muotikuvasta asua, jossa kaikki on isoa ja löysää. Vaikka nyt Issey Miyake tai muita avantagardistisia japanilaissuunnittelijoita. Näyttää hyvältä! Mutta voi jesaja, miltä näyttää normiaamuna normieukon päällä - siltä, että aikoo salakuljettaa jotain.

Tämä pakonomainen mittasuhdeaistin kuunteleminen aiheuttaa Suomen sääolosuhteissa vaikeuksia. Jos sovellatte ylläolevaa logiikkaa, teille selviää, miksi liukkaalla ei voi käyttää leveitä lahkeita. Sillä vaikka proportions sense sanoisi mitä, niin yhteen eivät sovi myöskään jäinen asvaltti ja sillä lepäävä pehmeä poski.

 

                Kapea ja vajaamittainen lahje = matalat kengät, iso yläosa.

 

Leveä helma, niukka yläosa. Tämä tarvitsisi korot. Femakko ei ehkä pystyisi myöskään yhdistämään tuota vihreää tuohon raitaan.

Köyhällä ei ole varaa ostaa mitään

Kaikille naistenlehtiä seuraaville on tuttu väite, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Tämä on tietenkin täyttä puppua. Köyhällä ei ole varaa ostaa mitään. Katsokaas, kun kallis maksaa paljon!

Entisaikoina, kun vaatteet teetettiin vielä vaattureilla ja räätäleillä ja tehdastuotanto ja valmisvaatetuotanto olivat lapsenkengissään, tämä saattoikin pitää paikkaansa, ja väitän, että käsitys kalliin hinnan ja laadun välisestä kohtalonyhteydestä on peräisin noilta ajoilta. Tänä päivänä ei kuitenkaan makseta laadusta tai käsityöstä, vaan merkistä, brändistä ja mielikuvista. Edes ylemmän keskiluokan ihmisillä ei ole varaa kunnolliseen, oikeaan käsityöhön!

Avaanpas tätä hieman. Nanson, Tutan tai Marimekon lastenvaatteet maksavat tuplasti enemmän kuin ketjumyymälän vastaavat. Silti Tutan potkupuvusta lähti neppari aikaisemmin kuin yhdestäkään S-stylestä, ja Nanson kypäräpipon ristikkäissauma ratkesi ensi käytössä. Marimekon trikoo ei kestä läheskään samaan tapaan kuin 1970-luvun tasaraita, ja me kaikki tiedämme, että syy ei ole pesulämpötilassa. Kukaan ekologisena tai ihmisoikeuksia kunnioittavana ihmisenä itseään pitävä ei kuitenkaan oikein kehtaa myöntää shoppailevansa tietyissä ketjumyymälöissä, eikä Femakkokaan kannusta moiseen (vaikka ei kiistäkään käyneensä juuri Henrillä ja Maurilla sijoittamassa viisieurosensa slip-on kenkiin).

No, mitä tässä voi tiedostava fäshönista nyt sitten tehdä? No, tietenkin suunnata kivalle kirppikselle, mieluiten semmoiselle, jonka rekeissä ei roiku metritolkulla venynyttä trikoota. Laadukas kirpputori on esimerkiksi turkulainen Ihana Kirppis Kaskenmäessä, mikä tässä suosituksena esitettäköön. Hinnat hellivät kukkkaroa ja jugendmiljöö kauneudenkaipuista sielua.

Toinen naistenlehtitoimittajien Mooseksen kivitauluista lukema totuus on se, että jokanaisen tulee sijoittaa neljä tonnia klassiseen pikkumustaan/smoking-jakkuun ja pitää sitä yötäpäivää neljäkymmentä vuotta, kunnes hänet siinä maan poveen haudataan. Täyttä puppua tämäkin. Ensinnäkin, kuka on 30-vuotiaana saman mallinen ja kokoinen kuin 50-vuotiaana? (Hollywood-tähtiä ei tässä yhteydessä lasketa sillä tavalla ihmisiksi.) Ja mittasuhteet muuttuvat! 1970-luvun "klassinen smoking" on eri asia kuin 1990-luvun "klassinen smoking". Molemmila vuosikymmenillä kuviteltiin, että tässäpä nyt niin klassinen malli, että tätä pidän vielä tyttäreni kasikymppisillä.

Näinä epävarmuuden aikoina en ole valmis sijoittamaan rahaa sellaiseen, joka saattaa kuitenkin pettää korkeaan hintaan sisältyvän lupauksensa laadusta, koska se petetty lupaus nyt vain vit.. ottaa päähän niin kovin. Voisin maksaa mittatilauspuvusta ja Minna Parikan kengistä, mutta luokanopettajan palkka löytää yleensä tiensä ihan jonkun muunlaisen boutiquen kuin lifestyle storen kassaan, niin kuin K-market Kunnantyöntekijän.

Että täytys tässä muutama tukiopetustunti vissiin pitää.

      Nämä kengät sopisivat hyvin kuvaamataidon tunnille.

Värillä ei väliä, kunhan se on musta

Suomalaisten naisten lempiväri on ilmeikäs musta. Epäväri, joka ei tee steitmenttejä. Mustaan voi piiloutua. Tunnen ihmisiä, jotka ovat aina mustiin pukeutuneita, koko ihminen musta kaulan ja nilkkojen väliltä. Monesti sanotaan, että ihmiset, jotka joutuvat työskentelemään päivästä toiseen värien ja muodin kanssa, pukeutuvat mustaan kyllästyttyään värien sekamelskeeseen. Arkkitehdit, stailistit ja sen semmoiset - tyylikästä sakkia!

Mutta onhan se musta (kuiskaten) - nyt vähän tylsä valinta. Mustan kanssa joutuu sitä pakostakin miettimään vaatteen mittasuhteita ja muotoja. Pelkkään mustaan pukeuduttuani minun iskee pakonomainen tarve haalia päälleni isot korut, huivi tai överit kengät. Vähintäänkin kirkkaanpunaista huulipunaa. Minunkin asuissani on yleensä aina jotakin mustaa.

Musta on minulle kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Kanvas, jonka päälle voi rakentaa värimaailmansa. 

Ja värien sävyjä, oijoi! Niitä on miljoonittain ja jok´ikinen on erilainen? Oletteko koskaan katsoneet keväistä metsää? Yrittäneet laskea vihreän eri sävyt? Maalikartat ovat minusta kiehtovia, joku on keksinyt tuollekin merenvihreälle hienon nimen, ja tuo seuraava melkein saman värinen on saanut toisen nimen.

Olen aina inhonnut tummansinistä. Tylsä liikemiesväri. Plääh. Mutta nyt, tämän alitajuisen tyylitransformaationi myötä, olen alkanut salaa pitämään siitä. Koska kaikki takinkäännöt nolottavat minua, kutsun sitä musteensiniseksi. Sama on käymässä iki-inhokkini mintunvihreälle. Sanon sitä vedenvihreäksi.- ja totuudessa pysyäksemme, eri värithän ne ovatkin! Ihan eri. Lohenpunaisen ja meleeratun harmaan kanssa vielä on vaikeaa - mutta oikean yhdistelmän löydyttyä nekin menevät.

Ja feministinen näkökulma - musta mitään hoikenna! Miksi pitäisikään? Ollaan ylpeinä pullukoita ja pulleasti ylpeitä, siskot!

 

Kas näin. Pikkutyttöjen pinkki voi näyttää kivalta.

 

Ja tässä niitä mittasuhteita.

Tukka pystyssä katuja astelen

Mikä onkaan monikäyttöisin ja helpoin hiusmalli ihmisen pitää? Useat vastaavat tähän, että pitkä tukka! Sen saa ponnarille, nutturalle, sitä voi pörröttää tai vaikka nuolla geelillä taaksepäin.

Miksi sitten pitkähiuksisilla on yleensä tukka aina sillä tylsälle ponnarille sutaistuna?

Oijoi, tulikohan nyt loukattua kaikkia pitkähiuksisia tässä! Mutta voittehan myöntää, että näin se vaan on? Sensijaan tämmöinen lyhyt sivuilta - pitkä päältä -malli... (Ja lyhyellä tarkoitan lähes kalju.)  Siinä lepäävät loputtomat mahdollisuudet! Aion kohta todistaa väitteeni.

Mutta ensin kerron tytöstä, jonka kohtasin kadulla tänä aamuna. Hänellä oli upeat, oljenväriset, suorat mutta muhkeat hiukset, tietenkin keskijakauksella, niin kuin kaikilla nuorilla tytöillä. Kuin kesäheinä! Mutta huomasin ajattelevani, etten koskaan voisi pitää tuollaista vapaana liehuvaa leijonanharjaa. Haluan, että kaikki on järjestyksessä, ei hörhöjä eikä frilloja. Pörröistenkin hiusten kanssa on vähän vaikeaa, vaikka olisivat lyhyetkin. Graafista ja tiukkaa, kiitos.

Niin, sivukalju ja päältä pitkä. Siitä saa;

- geelin kanssa slick slick
- voogin pinnillä, korkean tai maltillisen
- eteenpäin pörröttämällä lähestytään Madonna-1985 -sfääriä
- pinneillä Björk-nykeröt (ja kiharat seuraavaksi aamuksi)
- öljyämällä Grace Kelly -laineet.

Huomaattehan? Aamuisin kuluu arviolta 2 minuuttia, kun olen jo valmis. (Joo, ponnariin menee kolme sekuntia jos on nopea kiepauttaja, tiedän.)

Värihän on tärkeä. Kaipaan aina muutosta. Tämä on kuin allegoria elämästä; kun olen saavuttanut värin ja pituuden, jonka olen aina halunnut, niin jopas tulee himo johonkin ihan muuhun. Mustasta, graafisesta polkkiksesta superlyhyeen vaaleaan puolessa vuodessa - huh, kasvatin sitä polkkaa kaksi vuotta tasapitkäksi, mutta tsop tsop pois vaan!

On vaarallista, jos projekti valmistuu. Talonrakentajiltakin jää aina joku lista kiinnittämättä. Eteenpäin elävän mieli.

Täydellinen Valkoinen Paitapusero

Ostoksilla. Näen jo kaukaa, että tuolla niitä taas on. Valkoisia paitapuseroita! Poikamaisen ja arkkitehtonisen tyylin peruspilareita, ah! Josko se nyt löytyisi, Täydellinen Valkoinen Paitapusero, tästlähin käytän termiä TVP.

Kohdetta lähestyttäessä karsea totuus paljastuu ja pettymys on karvas. Ovat taas menneet sörssäämään jotain elastista joukkoon, mokomat, ja ommelleet uumalle muotolaskokset. Tiedättekö, mitä sellainen paita vaatii? Se vaatii semmoisen pyykkilautavatsan, jota kellään naisella ei todellisuudessa ole, tai Natalie Portmanin sisälleen. Jos ostaa ison koon, mittasuhteet ovat taas väärät. Ei käy.

TVP:ssä pitäisi yhdistyä seuraavat kriteerit. Lumenvalkoinen väri. Riittävän isot, muttei tärkätyt kaulukset, istuvuus ja riittävä pituus, mutta ei liian pitkä helma sitten kuitenkaan. Ja matsku, sen pitää laskeutua, olla mukava ja ei-hiostava, luonnonmateriaalia pliis. Iso ei saa olla, että saa slipoverin päälle. Mutta ei kittana, jottei tule "napit-lentää-silmille" -fiilistä. Hihojen pitää olla oikean kokoiset, ettei kalvosimista tarvitse koko ajan olla nykimässä.

Kuulostan vaativalta. Mutta ei kai tämä voi olla mahdoton missio? Olen löytänyt kaksi TP:tä, mutta nokkelimmat huomasivatkin V-kirjaimen puuttumisen - toinen on musteensininen valkoisin pilkuin, toinen valkoinen ja kuvioitu pienin vaaleansinisin pääskysin.

Ohessa esimerkkejä TVP:n taidokkaasta käytöstä.

The search continues.

Tyylilleen uskollinen

Olen aina halunnut ajatella, että olen tyyliuskollinen ihminen. Ajatelkaa nyt; eivät Coco Chanel tai Audrey Hepburnkaan vaihtaneet tyyliään, vaan taaplasivat valitsemallaan tiellä järkähtämättä. Minullakin on ollut monia tyylin tukipylväitä, joista olen ajatellut, että näistä en ainakaan luovu. Niin kuin vaikka korut.

Niin oi, korut. Aina olen tykännyt! Isoista ja hopeisista, muovisista ja vitsikkäistä. Kultaa en kyllä käytä enkä hentoja ja tyttömäisiä, niin, graafista ja krouvia sen olla pitää. Niin kiirusta aamua ei olekaan, etten ehtisi ottaa asuun sopivaa korua vessan seinän korunaulakosta. Mutta huomaattehan, että vain kaulaan tai korviin; vain ranteeseen tai sormiin.

Tämmöisiä betoniin valettuja totuuksia.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Vaihdoin hiusten väriä. Aloin vähitellen huomata, että makuni muotoutui kuin itsestään maskuliinisempaan suuntaan, ja korut jäivät yhä useampina aamuina käyttämättä. Sovitin, katsoin peilistä ja njääh, parempi ilman.

Vaan mistä moinen tulee? Emme elä kuplassa, jostain ne vaikutteet imetään. OK, jos olisin Lady Gaga tai alkaisin yhtäkkiä tykkäämään vaikka eläinkostyymeista arkipäivinä, niin silloin voisin ehkä kehua itseäni originelliksi ja keksineeni koko idean itse. Mutta näin delusionaalinen en ole; jostain olen keksinyt, että läskipohjakengät, kauluspaidat ja koruttomuus ovat nyt taas kivannäköisiä, ihan kuin 16-vuotiaana. Ehkä televisiosta, muotilehdistä ja blogeista lähetetään ajatusta manipuloivia signaaleja, jotka muuttavat mielikuviani ja mieltymyksiäni vaikka kuvittelisinkin, että itse keksin. Mutta näinhän se käy, nykymedian turruttamat muodinorjat; yhtäkkiä farkkuhaalarit tai baseball-takit näyttävät hyviltä ihan joka toisen mielestä, ja silloin edelläkävijät jo kavahtavat.

Ja niin; ei pidä unohtaa salaliittoteoriaa, jonka mukaan markkinavoimathan ne meitä siellä ohjailevat. Uutta rättiä pitää saada myydyksi, eikä ole taloudelliselle kasvulle eduksi, jos jokamirkku ostaa yhden mustan kävelypuvun ja käyttää sitä kymmenen vuotta! Onneksi on kirpputorit...

Ainakin sen olen oppinut, että ei koskaan kannata lukita vastaustaan; ehkä jo ensi kuussa innostun neonväreistä tai sähkönsinisistä mokkahapsusaapikkaista!

Femakon mekko ja meikap

Tämä blogi syntyi kahden tekijän yhteisvaikutuksesta. Pidän kirjoittamisesta. Se oli ensimmäinen vaikutin.

Toinen oli tunne, jota kuvaa suomalaiskansallinen, monikäyttöinen ja v-alkuinen sana, jota vain luontainen fiksuuteni estää käyttämästä tässä. Olen, katsokaas, kävelevä, puhuva oksymoroni. Olen yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut feministi-ihminen, ja lisäksi innostunut visuaalisista vírikkeistä. Toisin sanoen, kyllä, olen turhamainen. Tykkään koruista ja meikeistä ja mekoista ja muodista ja what-not, ja jossain takaraivossani on kummallinen tikka nakuttamassa, että niin ei saa olla. Jos yrittää olla vaikka poliitiikassa uskottava naisihminen, ei voi olla turhamainen, eihän? Myöntäkää vain, että jossain se tikka teidänkin ajatustenne takalautaa nakuttaa! Että jos on kiinnostunut hameenhelman pituudesta ja sen semmoisesta, niin ei totta vie voi olla feministi, poliitikko tai ei ainakaan semmoisena pärjää. Niin, se vanha vitsi rintaliivien polttamisesta ja telaketjufeministeistä, blaablaa, luulitteko, että se on historiaa? Ei ole, kultaset, vastakkainasettelun aika ei ole ohi!

Ei se aina helppoa ole. Monet tytöttelyt ja vähättelyt saa kuulla.

Kerskakulutusta ja merkkien palvontaa en harrasta. Minulta ette saa kuulla uusimmista Louis Vuitton -laukuista tai Jimmy Choon kenkien perään hinkuilusta, sen lupaan.

Minussa on jonkin verran satakuntalaista punkkaria, aion taistella vastaan. Tämä Femakonmekko-blogini on häikäilemättömän pinnallinen ja tukan väriä, korkojen korkeutta ja luomivärin uusimpia sävytyksiä käsittelevä narsismin ylistys, josta on turha etsiä mitään syvällistä feminististä agendaa.

Niin vai onko?